Kestääkö tätä enää päivääkään?
Kuvittele avaavasi silmät ja kellon viisarit osoittavat vartin yli kolmen. Kuvittele, ettet edes tunne nukkuneesi ja nouset vain, koska alaselkään ja sisäelimiin sattuu.
Sinulle on varmaan tullut tusina kriisipuheluita ja sama määrä tekstareita perään? Tietokoneesi inbox huutaa nimeäsi?
Ei huuda. Puhelimen näyttö osoittaa itsepintaisen rauhallisesti kellonaikaa ja näppäinlukitusta.
Kukaan ei ole kaivannut.
Ei, kukaan ei ole ajatellut herätessään tai koko päivänään.
On pakko päästä ulos kun vielä on valoisaa. On hyisen kylmä viima. Kiroan.
Elämälläni ei ole mitään, ei kertakaikkisen mitään, merkitystä.
En osannut tehdä vuodenvaihteen jälkeen mitään merkityksellistä niin etten lopulta tiedä mitä se edes olisi. Opiskelua? Remonttia? Työnhakua...eläkkeellä??
Olin alkanut viimein seuloa Vain elämää-sarjan viimeisintä kautta. Paruin keskellä yötä Loisin tulkitsemaa Armo-biisiä. Nyt Apulanta soi päässäni päivästä toiseen.
Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla, miten kauan sitä kestää? ei, sitä ei voi tietää...pahat enteet hiljaisuuden, kaiken täyttää. Niin tuskaisen läsnä, joka hetki, vaikka pään pois kääntää.
...Luotettu ehkä liikaa, siihen että aika korjaa, sen minkä vuoksi nähtiin, niin kovin paljon vaivaa. Että hajalle saatiin, se mikä kauniiksi tarkoitettiin.
Olen huutanut, eteisen lattialla. Ja potkinut seiniä, repinyt hiuksia. Yksin jo silloin, kun olin vielä minä. Sitä kesti kauan ja lopulta kulminoitui siihen viimeiseen häpeän tunteeseen. Silloin oli jo hiljaista, kun päätös oli tehty.
Ja kun se oli tehty, ei paluuta ollut.
Niinpä se sairaus on nyt läsnä joka hetki. Ajoittain saan pään käännettyä pois ja koen hypomaanisia jaksoja päivittäinkin. Silloin päätän ja päätän. Minusta tulee -minä rupean!
Hoitotahot vain tuntuvat luottavan ajan korjaavan. Mitä pidemmälle aika menee, mitä nopeammin kello juoksee, sitä vakuuttuneempi olen, että tämän on loputtava!
On raastavaa tehdä välimatkaa niihin, jotka ovat lukeutuneet ystäväpiiriin tai läheisiin-ennen.
Mietin silti yhä useammin mitä näille tavaroilleni tapahtuu. Epäröin tehdä hankintoja, joista jonkun olisi hankalaa päästä eroon.
Siellä jossain sairaalasängyn pohjalla 2008 tein anteeksiantoa itseni ja muiden kanssa. Päätin tulla hyväksi ihmiseksi. Sovittaa syntini kaikille.
Ylisevuotavaa kiitollisuutta koin kaikille hoitajille, jotka hyväntahtoisuuttaan yrittivät hoitaa rikkinäistä ehjäksi. Ja kaikki se kipu....
Kehen sattuu ja kuinka paljon, siitä kysymys enää tässä kai on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti