Vuosi vaihtuu puolen tunnin kuluttua.
Joulu, joulu! Kuinka nopeasti onkaan ohi se höyhenen kevyt hetki, särkyvä ja kosketuksesta katoava.
Tänä vuonna sallin antautua joululle koska.. niin. Minähän rakastan joulua! Kaikkineen.
Kiireitä ja velvollisuuksia kunnes on aika asettua ja vaan olla. Koskaan muulloin ei ole niin luvallista olla vaan ja olla aloillaan.
Hankin juomia; plo punaviini-kuoharia, uskottavammin ilmaistuna Törley Charmant Rosé Sweet, sekä pinotagea. Olivat hetken mielijohteesta hankintoja koska aatonaatto oli kuin olikin yhtä kilpajuoksua. Tiesihän sen. Olen deadline-tyyppiä.
Tiistai-aamun parhautta edustaa 7.30 Balance-tunti, suosikkiohjaajani pitämä. Ulkona oli kolea ja kurja sää kun vaihdoin ajatuksia tunneilta tutuksi tulleen nuoren naisen kanssa. Odotimme kaupan aukeamista aamu-yhdeksältä. Kiiruhdin kylmän polttaessa jalanpohjia kauppakeskukseen hakemaan jouluJaffaa.
Oli jo puolitoista vuotta siitä, kun olin työstänyt pirttikalustotyylistä pöytää vanhasta kierrätys-leppäpuusta. Pöytä oli pölyyntynyt tuolla työpajalla koko tämän ajan. Nyt, vuoden viimeisenä työpäivänä, olin päättänyt saada sen kotiin. - Ei, muuten ei joulua tulisi.
Hämärsi jo Ikealta lähtiessäni. Olin vuokrannut auton ostosten teon päätteeksi ja palauttanut sen kahden tunnin vuokra-ajalla. Nojatuoli ja pirttipöytäni olivat kuitenkin viimein onnellisesti kotona.
Väsymys alkoi kolkutella jo pelkästä ajamisen jännityksestä. En kuitenkaan malttanut antaa sille periksi, oli vasta iltapäivä lopuillaan.
Vaihtobussin turvin suuntasin Pispalan kirjastoon, jonne olin hankkinut lainaoikeuden. Kaupungin kirjasto oli osaltani poissuljettu vaihtoehto. Protestoin parin vuoden takaisia maksuja, kertyneitä muistutuksista, joita en ollut koskaan saanut. Lopullinen virstanpylväs oli vain yksi kapoinen vanha teos, jota tuskin kukaan olisi enää kovasti kaivannutkaan.
Kirjasto. Itselleni luoman ateismin, uskonnottomuuteni mekka. Ajaton tila; en voinut enää pitäytyä bussien aikatauluissa sukeltaessani tuntemattomien tarinoiden maailmoihin.
Kirjasto-setä lahjoitti S.Hassin kirjoja omaksi sekä omaehtoisesti niille muovipussin. Luonnollisesti en ollut varautunut kirjavuoreen, joka mukaani lähti. Fiilistelin vielä maailman parasta k-kauppaa, ostin alennuksia ja moikkasin yhäkin ujosti kauppiasta, joka oli Pispalan kylän ainoan kaupan sielu ja sydän.
Aatonaaton velvollisuudet eivät suinkaan loppuneet, päinvastoin. Kuudelta oli vihoviimeinen mahdollisuus lahjoittaa pelastusarmeijalle lahjoja. Niitä olisi kaksi kassillista, jotka piti vielä koota ympäri asuntoa. Osa paketoimattomia.
Oli nälkä, ja syöminen....kiirehän siinä tuli. Vain kymmentä yli kuuden asema oli autio. Vaihtolipun turvin jälleen hyppäsin bussiin josko keskustan kerääjät olisivat vielä tavoitettavissa. Niin hyvää tuuria oli turha odottaa.
Fridan lähetystori oli auki, josta sain asiakkaan muistikuvan mukaisen vinkin turvakotiin Keskustorin tienoin. Sitä ei löytynyt.
Oli aatonaaton ilta, perheet paistoivat joulukinkkua ja kenties maistelivat jo ensimmäisiä siivuja potkastaan. Minä, -minä vaeltelin Kauppahallin sisäpihoilla tulkaten ovisummereita löytämättä etsimääni.
Niinpä päädyin juurikin Alkon myyjältä tiedustelemaan turvakodin tai pelastusarmeijan olemassaoloa.
Epäröin vinkistä Pelastusarmeijan tukikohdasta Rautatieaseman takaa, mutta koska suunta oli kotiin, tarvoin yhä kylmenevässä ja pimeässä -mutta lumettomassa- kaupungissa kohti asemaa. Mietin jättäväni kassit Keskustorin kuusen juurelle.
"Roisko", kommentoi Turun Sanomat Tampereen kuusta. Ei se kauneudella pilattu ollut, mutta toi joulua edes vähän synkkään ja mustaan.
Tunsin itseni jälleen niin yksinäiseksi. Olin toki hankkinut eilen kuusen, raahannut sitä joulutorilta pulkka-skeittilauta -viritelmän turvin. Kuin hullu ikään. Se olisi ollut huvittavaa ellei kaikessa säälittävyydessään olisi jäänyt oman mieleni iloksi. En saanut jakaa kokemusta-tätäkään. Joten; säälittävää.
Oli kuitenkin joulu, halusin sellaisen myös kuusineen kaikkineen.
"Mitä sä oikein teet?" mustalaissisarukset rikkoivat keskittyneen kiireeni paketoidessani viimeisiä pehmoleluja ja joulukuppeja sellofaaniin epätoivoisesti puuvillanarua repiessäni.
"Miksi? Saadaanko mekin? Mitä nuo on?" kysymykset jatkuivat toistaan ja tilanne oli jopa hellyyttävä. Tyttö vakuutti että kyllä aattoaamuna vielä jakajia on. Soin ajatuksen kulttuurien kohtaamiselle ja tarpeellisuudelle nuorten mennessä. Samaa puhdasta kiinnostusta vailla ilkeyksiä oli turha odottaa suomalais-teineiltä.
Jätin kuitenkin paketit asematunneliin raapustamani liitutaulun kehoittamana: "Lahjan tarpeessa?-hyvää joulumieltä."
ja riensin kauppaan jaksamatta eää ajatella mitä tarvitsin.
Kiiruhdin sängystä kellon soidessa viimehetken ruokaostoksille, oli paljon tehtävää ja hankittavaa vielä. Aikaa olisi kaksi tuntia. Kassatytön huikatessa "ollaan suljettu", tunsin kaikkea muuta kuin joulurauhaa kellon lyödessä kaksitoista. Laahustin Tammelantorin poikki painavine laukkuineni ja masennuin entisestään nähdessäni kuusikauppiaan täyttämän roskalavan. Niin monta kaunista kuusta oli kaadettu -turhaan.
Olin vielä imurin varressa kun ystäväni soitti. Olimme suureksi ilokseni saaneet sovittua yhdeltä menon Rajaportin saunalle. Jo ajatus, ettei koko aatto mennyt ihan omassa seurassani, piristi. Hypätessäni autoon, tunsin muuttuvani salamaniskusta toiseksi ihmiseksi. Elämäniloiseksi, sorisevaksi ja porisevaksi, kuplivaksi. Oli niin paljon sanottavaa, niin paljon jaettavaa.
En tuntenut epämiellyttäviä katseita selässäni,vaikka olin yhä vailla aamiaista ja painoni tippunut entisestään. Se tiesi että kylkiluut paistoivat vähän liian rajusti.
Onneksi ystäväni tunsi tarinani. Se oli tärkeää ja osittain siksi koin suurta luottamusta. Vastavuoroisesti olisin halunnut kuulla kaiken hänen sydämeltään, mutten löytänyt oikeita kysymyksiä. Tilaisuus kuitenkin teki itse itsestään merkityksellisen. Alkoi sataa isoja lumihiutaleita.
Sain toivomani joululahjan; valkoisen joulun. Saunajuoma rentoutti sopivasti.
Keräsin kaikki onnen hiput siitä hetkestä ja tunsin jotain onnellisuuden kaltaista.
Olimme kissalapsieni kanssa kotona aaton, vaikka oli kaunista ja luminen maa, en jaksanut lähteä hautausmaalle. Olinko unohtanu äidin?
Aatto meni keittiössä, hellan ja uunin välimaastossa. Ruokaa ei silti tehnyt mieli, mutta söin. Maistui suolalta, maistui kitkerältä. En ollut mikään kokki mutta pidin vaan valmistuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti