sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Tammikuu, synkkä ja hipaton II

Kylmä.

Se lamauttaa jäseniä ja koko ruumiin. Kaikkeen tuntuu sopivan tekosyyksi että on liian kylmä.

Väri on paennut käsistä ja kasvoista, jalat ovat häkellyttävän valkoiset. Kalman kalpea iho, ihmisen suurin elin.

Hengittäminen käy raskaaksi illalla. Voisi olla hyvä lopettaa iltatupakka. Mutta miksi turhaan. Omaksun aina tuhoavia tapoja, otan niistä kopin ja työnnän syvälle taskuun enkä halua erota niistä.
Jos ongelma olisi päihteet tai syömishäiriö, tekisin varmaan kaikkeni parantuakseni. Olen kuitenkin parantumattomasti sairas. Villeimmissä unelmissa lääketiede kehittyy ja päätyisin korjausleikkaukseen, jolloin kehoni alkaisi vastaanottaa ravintoa ja näin korjaamaan itseään.
Se on kuitenkin maalaamista epärealistisen kirkkailla sävyillä.

Ahdistus on pahinta, vai onko se paniikki? En minä tiedä mitä ahdistus on?
Tämä tunne on lamaavampi koska se tulee sisältä ja tuo paranoidisen olotilan. Minuutit kuluvat hitaasti etkä pysty vastaanottamaan mitään. Ajankulu katoaa. Revit kuivia sormia ja kynsinauhoja pähyillen seiniä, kattoa, lattiaa, huonetta. Tuijotat näyttöä mitäännäkemättömin silmin, ulkopuolella kaikesta samalla tietäen, että nuo sähköpostit koskevat sinua ja ahdistus kasvaa ennestään. Pitäisi kuunnella rauhoittavampaa musiikkia muttet kykene vaihtamaan biisiä saati painamaan stopia. Päätä kivistää.
Mikä päivä nyt on?

Et jaksa olla vihainen, et jaksa muistaa mitä olit tekemässä, mitä piti tehdä. Et jaksa olla surullinen. Et jaksa lukea tekstiä, et muodostaa kokonaista ajatusta. Et jaksa olla.

Et jaksa mennä nukkumaan.
Koska huomenna on. Taas. Uusi. Päivä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti