Maanantai 6.10.2014
Kylmä kaunis alku.
Kirjoitan siitä, miten koen ja näen maailmaa mielenterveyssairaan kokemusasiantuntijan näkökulmasta ja provosoiden, siis flown mukaan. Minuna. alastomana. Puettuna. Rooleissa. Kuten mikään muukaan, ei musta-valkoisena mutta enpä kovin värikkäänäkään.Eilinen kulttuuriähky on jo unohtunut.
Tampere-talolta löytyi Madame Butterflyn-puvustoa kauppaava kirppis, josta kahvitarjoilun siivittämänä lämpesin juuri ennen kun putiikki pistettiin kiinni. Iäkkäämmät naiset heräsivät eloon sovitellessaan peilin edessä tylliä ja puhvihihoja. Niin minäkin. Ehkä onni että aika loppui, mitäpä minä collari-tyttö olisin pitkällä satiini- ja tylliunelmalla tehnytkään.
Sorin aukion poikki Verkarantaan laskiessani, tein kaikkeni välttääkseni Koskikeskuksen MiinusViirukset. En onnistunut siinä.
Kunpa pääsisi eroon alennusten vetovoimasta. Siitä kokemuksesta, että olen oikeutettu ostamaan vain jos en maksa täyttä hintaa, koska en antsaitse tuotetta muutoin.Liekö syynä eläminen yhteiskunnan varoilla vai pelkästään itsekunnioituksen puute?
Jos jotakuta kadehdin niin juuri niitä ihmisiä, jotka käyvät kaupassa hintoja katsomatta.
Hintapoliisina otin Tampere-päivän ilmaiskulttuurista kaiken irti: Verkarannan Calligraphia-näyttely "Sanomista" oli upea kokemus. Siitäkin huolimatta että verensokerin heittely teki olosta todella kurjan ja ahdistuneen. Vaikka mukana kulki mummonmehua ja atkins-patukka, pysyin tolkuissa mitenkuten jollain ylemmillä voimilla, joita kai suomalaiseksi sisuksi voisi hyvällä tahdolla kutsua.
Paloin halusta pyytää järjestö-ystäväni kokemaan näyttelyn kanssani. Huikean calligrafia-tekniikan avulla oli vangittu yhteiskunnallinen sanoma tauluihin.
Realisti minussa koitti muistuttaa että taiteen kokee paljon voimakkaammin aina yksinollessa.
Tampereen taidemuseo: Muumilaakso. Liikaa ihmisiä: liikaa lapsia!
Onnistuin uppoutumaan muumitaiteeseen, omaan suosikkiini, jolla oli erityinen paikka jossain sydämessä. Hälyn keskellä tuijotin grafiikka pohtien, mitähän Tove oli ajatellut piirtäessään. Muumiperhe, joka harrasti kansalaistottelemattomuutta sen yhteiskunnan keskellä, joka halusi kieltää kaiken. Laiha ja äreä muumihahmo sotavuosien aikaan. Vittuuntunut muumipeikko. Mymmeli, joka istuu maassa nojaten talon kuistiin syksyn lehtien keskellä. Homssu, joka tuijottaa tyhjin katsein ei-mihinkään kaukaisuuteen.
Taidemuseon portailla kaivoin ryttääntyneen ohjelmalehden repusta. Sara Hilden, Werstas, Taidehalli, Vapriikki...
TR1.taidehalli oli kaupungin leikkauslistalla joten tämä saattoi olla viimeinen tilaisuus nähdä paikka. Jälleen upea erilainen sykähdyttävä kokemus. Kuvia sodasta, maailmalta, slummien keskeltä. Tuhoutuneesta ja jälleenrakentamisesta. Köyhistä lapsista, joilla oli lähetysjärjestöjen toimittamia vaatteita päällään.
Kuvia kauniista ihmisistä. Mutta samalla halusin pois tuosta maailmasta, jossa ihminen oli tuhonnut kaiken luonnon kaupungin alta. -Ja sitten tuhonnut kaupungit.
Vapriikki oli isompi paikka kun koskaan olin kuvitellut. Pyörin aulassa itseni ympäri. Oli nälkä ja samalla atkins-patukka pyöri kurkussa. Toivoin ettei se tulisi takaisin juoksemalla. Ällötti.
Päätin ottaa viimeisestä tunnista irti mitä otettavissa oli ja marssin kysymään vaksilta ilmais-näyttelyistä. Herrasmies ojensi kuitenkin tarran, jolla pääsin maksullisiin näyttelyihin mutta vaati jättämään repun säilöön. Samalla tuki ja turvani jäi lokeroon, jos protskupatukka päättäisi takaisinjuosta.
Revontuli-näyttely oli rakennettu vaikuttavasti, mutten jaksanut kiinnostua suomalaisesta retro-muodista. Postimerkkimuseossa tietoa tulvi enemmän kuin pystyin vastaanottamaan, enkä jaksanut sisäistää kaikkea lukemaani. Sain pintaraapaisua Tom of Finlandin Touko Laaksosesta näin yleissivistävässä merkityksessä. Viimeiset 15 minuuttia kuljin yläkerran käytäviä eteenpäin läpi luonnontieteellisen museon, lelunäyttelyn, "innovatiivioiden", kiersin kenkämuseon vitriinit ohi kymmenien kenkämallien ja -materiaalien, tehtaissa käytettyjen työvälineiden, jälleen lelujen keskelle, päätyen urheilu-näyttelyyn jääkiekon ympäröimäksi.
Oli suorastaan pelottavaa säntäillä tietämättä mihin oli menossa, missään kun ei ollut muita ihmisiä. Tavoitin lopulta juhlasalin, jossa muutamia pariskuntia suuntasi kiireettä kohti aulaa.
Virnistin lähtiessäni vaksille, joka oli tarjonnut sisäänpääsy-tarran.
Oli paha olo. Mutta hengenravintoa; sitä olin saanut. Haaveilin sub-leivästä.