sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Tammikuu, synkkä ja hipaton II

Kylmä.

Se lamauttaa jäseniä ja koko ruumiin. Kaikkeen tuntuu sopivan tekosyyksi että on liian kylmä.

Väri on paennut käsistä ja kasvoista, jalat ovat häkellyttävän valkoiset. Kalman kalpea iho, ihmisen suurin elin.

Hengittäminen käy raskaaksi illalla. Voisi olla hyvä lopettaa iltatupakka. Mutta miksi turhaan. Omaksun aina tuhoavia tapoja, otan niistä kopin ja työnnän syvälle taskuun enkä halua erota niistä.
Jos ongelma olisi päihteet tai syömishäiriö, tekisin varmaan kaikkeni parantuakseni. Olen kuitenkin parantumattomasti sairas. Villeimmissä unelmissa lääketiede kehittyy ja päätyisin korjausleikkaukseen, jolloin kehoni alkaisi vastaanottaa ravintoa ja näin korjaamaan itseään.
Se on kuitenkin maalaamista epärealistisen kirkkailla sävyillä.

Ahdistus on pahinta, vai onko se paniikki? En minä tiedä mitä ahdistus on?
Tämä tunne on lamaavampi koska se tulee sisältä ja tuo paranoidisen olotilan. Minuutit kuluvat hitaasti etkä pysty vastaanottamaan mitään. Ajankulu katoaa. Revit kuivia sormia ja kynsinauhoja pähyillen seiniä, kattoa, lattiaa, huonetta. Tuijotat näyttöä mitäännäkemättömin silmin, ulkopuolella kaikesta samalla tietäen, että nuo sähköpostit koskevat sinua ja ahdistus kasvaa ennestään. Pitäisi kuunnella rauhoittavampaa musiikkia muttet kykene vaihtamaan biisiä saati painamaan stopia. Päätä kivistää.
Mikä päivä nyt on?

Et jaksa olla vihainen, et jaksa muistaa mitä olit tekemässä, mitä piti tehdä. Et jaksa olla surullinen. Et jaksa lukea tekstiä, et muodostaa kokonaista ajatusta. Et jaksa olla.

Et jaksa mennä nukkumaan.
Koska huomenna on. Taas. Uusi. Päivä.



Tammikuu, synkkä ja hipaton.

Kestääkö tätä enää päivääkään?

Kuvittele avaavasi silmät ja kellon viisarit osoittavat vartin yli kolmen. Kuvittele, ettet edes tunne nukkuneesi ja nouset vain, koska alaselkään ja sisäelimiin sattuu.
Sinulle on varmaan tullut tusina kriisipuheluita ja sama määrä tekstareita perään? Tietokoneesi inbox huutaa nimeäsi?
Ei huuda. Puhelimen näyttö osoittaa itsepintaisen rauhallisesti kellonaikaa ja näppäinlukitusta.
Kukaan ei ole kaivannut.
Ei, kukaan ei ole ajatellut herätessään tai koko päivänään.

On pakko päästä ulos kun vielä on valoisaa. On hyisen kylmä viima. Kiroan.
Elämälläni ei ole mitään, ei kertakaikkisen mitään, merkitystä.
En osannut tehdä vuodenvaihteen jälkeen mitään merkityksellistä niin etten lopulta tiedä mitä se edes olisi. Opiskelua? Remonttia? Työnhakua...eläkkeellä??
Olin alkanut viimein seuloa Vain elämää-sarjan viimeisintä kautta. Paruin keskellä yötä Loisin tulkitsemaa Armo-biisiä. Nyt Apulanta soi päässäni päivästä toiseen.
Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla, miten kauan sitä kestää? ei, sitä ei voi tietää...pahat enteet hiljaisuuden, kaiken täyttää. Niin tuskaisen läsnä, joka hetki, vaikka pään pois kääntää. 
...Luotettu ehkä liikaa, siihen että aika korjaa, sen minkä vuoksi nähtiin, niin kovin paljon vaivaa. Että hajalle saatiin, se mikä kauniiksi tarkoitettiin.

Olen huutanut, eteisen lattialla. Ja potkinut seiniä, repinyt hiuksia. Yksin jo silloin, kun olin vielä minä. Sitä kesti kauan ja lopulta kulminoitui siihen viimeiseen häpeän tunteeseen. Silloin oli jo hiljaista, kun päätös oli tehty.
Ja kun se oli tehty, ei paluuta ollut.
Niinpä se sairaus on nyt läsnä joka hetki. Ajoittain saan pään käännettyä pois ja koen hypomaanisia jaksoja päivittäinkin. Silloin päätän ja päätän. Minusta tulee -minä rupean!

Hoitotahot vain tuntuvat luottavan ajan korjaavan. Mitä pidemmälle aika menee, mitä nopeammin kello juoksee, sitä vakuuttuneempi olen, että tämän on loputtava!
On raastavaa tehdä välimatkaa niihin, jotka ovat lukeutuneet ystäväpiiriin tai läheisiin-ennen.
Mietin silti yhä useammin mitä näille tavaroilleni tapahtuu. Epäröin tehdä hankintoja, joista jonkun olisi hankalaa päästä eroon.

Siellä jossain sairaalasängyn pohjalla 2008 tein anteeksiantoa itseni ja muiden kanssa. Päätin tulla hyväksi ihmiseksi. Sovittaa syntini kaikille.
Ylisevuotavaa kiitollisuutta koin kaikille hoitajille, jotka hyväntahtoisuuttaan yrittivät hoitaa rikkinäistä ehjäksi. Ja kaikki se kipu....

Kehen sattuu ja kuinka paljon, siitä kysymys enää tässä kai on.





perjantai 2. tammikuuta 2015

Alun loppua vai lopun alkua

Vuosi vaihtuu puolen tunnin kuluttua.

Joulu, joulu! Kuinka nopeasti onkaan ohi se höyhenen kevyt hetki, särkyvä ja kosketuksesta katoava.
Tänä vuonna sallin antautua joululle koska.. niin. Minähän rakastan joulua! Kaikkineen.
Kiireitä ja velvollisuuksia kunnes on aika asettua ja vaan olla. Koskaan muulloin ei ole niin luvallista olla vaan ja olla aloillaan.
Hankin juomia; plo punaviini-kuoharia, uskottavammin ilmaistuna Törley Charmant Rosé Sweet, sekä pinotagea. Olivat hetken mielijohteesta hankintoja koska aatonaatto oli kuin olikin yhtä kilpajuoksua. Tiesihän sen. Olen deadline-tyyppiä.

Tiistai-aamun parhautta edustaa 7.30 Balance-tunti, suosikkiohjaajani pitämä. Ulkona oli kolea ja kurja sää kun vaihdoin ajatuksia tunneilta tutuksi tulleen nuoren naisen kanssa. Odotimme kaupan aukeamista aamu-yhdeksältä. Kiiruhdin kylmän polttaessa jalanpohjia kauppakeskukseen hakemaan jouluJaffaa.

Oli jo puolitoista vuotta siitä, kun olin työstänyt pirttikalustotyylistä pöytää vanhasta kierrätys-leppäpuusta. Pöytä oli pölyyntynyt tuolla työpajalla koko tämän ajan. Nyt, vuoden viimeisenä työpäivänä, olin päättänyt saada sen kotiin. - Ei, muuten ei joulua tulisi.

Hämärsi jo Ikealta lähtiessäni. Olin vuokrannut auton ostosten teon päätteeksi ja palauttanut sen kahden tunnin vuokra-ajalla. Nojatuoli ja pirttipöytäni olivat kuitenkin viimein onnellisesti kotona.
Väsymys alkoi kolkutella jo pelkästä ajamisen jännityksestä. En kuitenkaan malttanut antaa sille periksi, oli vasta iltapäivä lopuillaan.
Vaihtobussin turvin suuntasin Pispalan kirjastoon, jonne olin hankkinut lainaoikeuden. Kaupungin kirjasto oli osaltani poissuljettu vaihtoehto. Protestoin parin vuoden takaisia maksuja, kertyneitä muistutuksista, joita en ollut koskaan saanut. Lopullinen virstanpylväs oli vain yksi kapoinen vanha teos, jota tuskin kukaan olisi enää kovasti kaivannutkaan.

Kirjasto. Itselleni luoman ateismin, uskonnottomuuteni mekka. Ajaton tila; en voinut enää pitäytyä bussien aikatauluissa sukeltaessani tuntemattomien tarinoiden maailmoihin.
Kirjasto-setä lahjoitti S.Hassin kirjoja omaksi sekä omaehtoisesti niille muovipussin. Luonnollisesti en ollut varautunut kirjavuoreen, joka mukaani lähti. Fiilistelin vielä maailman parasta k-kauppaa, ostin alennuksia ja moikkasin yhäkin ujosti kauppiasta, joka oli Pispalan kylän ainoan kaupan sielu ja sydän.

Aatonaaton velvollisuudet eivät suinkaan loppuneet, päinvastoin. Kuudelta oli vihoviimeinen mahdollisuus lahjoittaa pelastusarmeijalle lahjoja. Niitä olisi kaksi kassillista, jotka piti vielä koota ympäri asuntoa. Osa paketoimattomia.
Oli nälkä, ja syöminen....kiirehän siinä tuli. Vain kymmentä yli kuuden asema oli autio. Vaihtolipun turvin jälleen hyppäsin bussiin josko keskustan kerääjät olisivat vielä tavoitettavissa. Niin hyvää tuuria oli turha odottaa.
Fridan lähetystori oli auki, josta sain asiakkaan muistikuvan mukaisen vinkin turvakotiin Keskustorin tienoin. Sitä ei löytynyt.
Oli aatonaaton ilta, perheet paistoivat joulukinkkua ja kenties maistelivat jo ensimmäisiä siivuja potkastaan. Minä, -minä vaeltelin Kauppahallin sisäpihoilla tulkaten ovisummereita löytämättä etsimääni.
Niinpä päädyin juurikin Alkon myyjältä tiedustelemaan turvakodin tai pelastusarmeijan olemassaoloa.
Epäröin vinkistä Pelastusarmeijan tukikohdasta Rautatieaseman takaa, mutta koska suunta oli kotiin, tarvoin yhä kylmenevässä ja pimeässä -mutta lumettomassa- kaupungissa kohti asemaa. Mietin jättäväni kassit Keskustorin kuusen juurelle.
"Roisko", kommentoi Turun Sanomat Tampereen kuusta. Ei se kauneudella pilattu ollut, mutta toi joulua edes vähän synkkään ja mustaan.
Tunsin itseni jälleen niin yksinäiseksi. Olin toki hankkinut eilen kuusen, raahannut sitä joulutorilta pulkka-skeittilauta -viritelmän turvin. Kuin hullu ikään. Se olisi ollut huvittavaa ellei kaikessa säälittävyydessään olisi jäänyt oman mieleni iloksi. En saanut jakaa kokemusta-tätäkään. Joten; säälittävää.
Oli kuitenkin joulu, halusin sellaisen myös kuusineen kaikkineen.

"Mitä sä oikein teet?" mustalaissisarukset rikkoivat keskittyneen kiireeni paketoidessani viimeisiä pehmoleluja ja joulukuppeja sellofaaniin epätoivoisesti puuvillanarua repiessäni.
"Miksi? Saadaanko mekin? Mitä nuo on?" kysymykset jatkuivat toistaan ja tilanne oli jopa hellyyttävä. Tyttö vakuutti että kyllä aattoaamuna vielä jakajia on. Soin ajatuksen kulttuurien kohtaamiselle ja tarpeellisuudelle nuorten mennessä. Samaa puhdasta kiinnostusta vailla ilkeyksiä oli turha odottaa suomalais-teineiltä.
Jätin kuitenkin paketit asematunneliin raapustamani liitutaulun kehoittamana: "Lahjan tarpeessa?-hyvää joulumieltä."
ja riensin kauppaan jaksamatta eää ajatella mitä tarvitsin.

Kiiruhdin sängystä kellon soidessa viimehetken ruokaostoksille, oli paljon tehtävää ja hankittavaa vielä. Aikaa olisi kaksi tuntia. Kassatytön huikatessa "ollaan suljettu", tunsin kaikkea muuta kuin joulurauhaa kellon lyödessä kaksitoista. Laahustin Tammelantorin poikki painavine laukkuineni ja masennuin entisestään nähdessäni kuusikauppiaan täyttämän roskalavan. Niin monta kaunista kuusta oli kaadettu -turhaan.
Olin vielä imurin varressa kun ystäväni soitti. Olimme suureksi ilokseni saaneet sovittua yhdeltä menon Rajaportin saunalle. Jo ajatus, ettei koko aatto mennyt ihan omassa seurassani, piristi. Hypätessäni autoon, tunsin muuttuvani salamaniskusta toiseksi ihmiseksi. Elämäniloiseksi, sorisevaksi ja porisevaksi, kuplivaksi. Oli niin paljon sanottavaa, niin paljon jaettavaa.

En tuntenut epämiellyttäviä katseita selässäni,vaikka olin yhä vailla aamiaista ja painoni tippunut entisestään. Se tiesi että kylkiluut paistoivat vähän liian rajusti.
Onneksi ystäväni tunsi tarinani. Se oli tärkeää ja osittain siksi koin suurta luottamusta. Vastavuoroisesti olisin halunnut kuulla kaiken hänen sydämeltään, mutten löytänyt oikeita kysymyksiä. Tilaisuus kuitenkin teki itse itsestään merkityksellisen. Alkoi sataa isoja lumihiutaleita.
Sain toivomani joululahjan; valkoisen joulun. Saunajuoma rentoutti sopivasti.
Keräsin kaikki onnen hiput siitä hetkestä ja tunsin jotain onnellisuuden kaltaista.
Olimme kissalapsieni kanssa kotona aaton, vaikka oli kaunista ja luminen maa, en jaksanut lähteä hautausmaalle. Olinko unohtanu äidin?

Aatto meni keittiössä, hellan ja uunin välimaastossa. Ruokaa ei silti tehnyt mieli, mutta söin. Maistui suolalta, maistui kitkerältä. En ollut mikään kokki mutta pidin vaan valmistuksesta.




maanantai 3. marraskuuta 2014

Maanantai 6.10.2014

Kylmä kaunis alku.

Kirjoitan siitä, miten koen ja näen maailmaa mielenterveyssairaan kokemusasiantuntijan näkökulmasta ja provosoiden, siis flown mukaan. Minuna. alastomana. Puettuna. Rooleissa. Kuten mikään muukaan, ei musta-valkoisena mutta enpä kovin värikkäänäkään.

Eilinen kulttuuriähky on jo unohtunut.

Tampere-talolta löytyi Madame Butterflyn-puvustoa kauppaava kirppis, josta kahvitarjoilun siivittämänä lämpesin juuri ennen kun putiikki pistettiin kiinni. Iäkkäämmät naiset heräsivät eloon sovitellessaan peilin edessä tylliä ja puhvihihoja. Niin minäkin. Ehkä onni että aika loppui, mitäpä minä collari-tyttö olisin pitkällä satiini- ja tylliunelmalla tehnytkään.
Sorin aukion poikki Verkarantaan laskiessani, tein kaikkeni välttääkseni Koskikeskuksen MiinusViirukset. En onnistunut siinä.
Kunpa pääsisi eroon alennusten vetovoimasta. Siitä kokemuksesta, että olen oikeutettu ostamaan vain jos en maksa täyttä hintaa, koska en antsaitse tuotetta muutoin.Liekö syynä eläminen yhteiskunnan varoilla vai pelkästään itsekunnioituksen puute?
Jos jotakuta kadehdin niin juuri niitä ihmisiä, jotka käyvät kaupassa hintoja katsomatta.

Hintapoliisina otin Tampere-päivän ilmaiskulttuurista kaiken irti: Verkarannan Calligraphia-näyttely "Sanomista" oli upea kokemus. Siitäkin huolimatta että verensokerin heittely teki olosta todella kurjan ja ahdistuneen. Vaikka mukana kulki mummonmehua ja atkins-patukka, pysyin tolkuissa mitenkuten jollain ylemmillä voimilla, joita kai suomalaiseksi sisuksi voisi hyvällä tahdolla kutsua.
Paloin halusta pyytää järjestö-ystäväni kokemaan näyttelyn kanssani. Huikean calligrafia-tekniikan avulla oli vangittu yhteiskunnallinen sanoma tauluihin.
Realisti minussa koitti muistuttaa että taiteen kokee paljon voimakkaammin aina yksinollessa.

Tampereen taidemuseo: Muumilaakso. Liikaa ihmisiä: liikaa lapsia!
Onnistuin uppoutumaan muumitaiteeseen, omaan suosikkiini, jolla oli erityinen paikka jossain sydämessä. Hälyn keskellä tuijotin grafiikka pohtien, mitähän Tove oli ajatellut piirtäessään. Muumiperhe, joka harrasti kansalaistottelemattomuutta sen yhteiskunnan keskellä, joka halusi kieltää kaiken. Laiha ja äreä muumihahmo sotavuosien aikaan. Vittuuntunut muumipeikko. Mymmeli, joka istuu maassa nojaten talon kuistiin syksyn lehtien keskellä. Homssu, joka tuijottaa tyhjin katsein ei-mihinkään kaukaisuuteen.
Taidemuseon portailla kaivoin ryttääntyneen ohjelmalehden repusta. Sara Hilden, Werstas, Taidehalli, Vapriikki...

TR1.taidehalli oli kaupungin leikkauslistalla joten tämä saattoi olla viimeinen tilaisuus nähdä paikka. Jälleen upea erilainen sykähdyttävä kokemus. Kuvia sodasta, maailmalta, slummien keskeltä. Tuhoutuneesta ja jälleenrakentamisesta. Köyhistä lapsista, joilla oli lähetysjärjestöjen toimittamia vaatteita päällään.
Kuvia kauniista ihmisistä. Mutta samalla halusin pois tuosta maailmasta, jossa ihminen oli tuhonnut kaiken luonnon kaupungin alta. -Ja sitten tuhonnut kaupungit.

Vapriikki oli isompi paikka kun koskaan olin kuvitellut. Pyörin aulassa itseni ympäri. Oli nälkä ja samalla atkins-patukka pyöri kurkussa. Toivoin ettei se tulisi takaisin juoksemalla. Ällötti.
Päätin ottaa viimeisestä tunnista irti mitä otettavissa oli ja marssin kysymään vaksilta ilmais-näyttelyistä. Herrasmies ojensi kuitenkin tarran, jolla pääsin maksullisiin näyttelyihin mutta vaati jättämään repun säilöön. Samalla tuki ja turvani jäi lokeroon, jos protskupatukka päättäisi takaisinjuosta.
Revontuli-näyttely oli rakennettu vaikuttavasti, mutten jaksanut kiinnostua suomalaisesta retro-muodista. Postimerkkimuseossa tietoa tulvi enemmän kuin pystyin vastaanottamaan, enkä jaksanut sisäistää kaikkea lukemaani. Sain pintaraapaisua Tom of Finlandin Touko Laaksosesta näin yleissivistävässä merkityksessä. Viimeiset 15 minuuttia kuljin yläkerran käytäviä eteenpäin läpi luonnontieteellisen museon, lelunäyttelyn, "innovatiivioiden", kiersin kenkämuseon vitriinit ohi kymmenien kenkämallien ja -materiaalien, tehtaissa käytettyjen työvälineiden, jälleen lelujen keskelle, päätyen urheilu-näyttelyyn jääkiekon ympäröimäksi.
Oli suorastaan pelottavaa säntäillä tietämättä mihin oli menossa, missään kun ei ollut muita ihmisiä. Tavoitin lopulta juhlasalin, jossa muutamia pariskuntia  suuntasi kiireettä kohti aulaa.
Virnistin lähtiessäni vaksille, joka oli tarjonnut sisäänpääsy-tarran.

Oli paha olo. Mutta hengenravintoa; sitä olin saanut. Haaveilin sub-leivästä.